Vakuutuskuorista ja veroneutraliteetista

Uuden hallituksen sidonnaisuuksien julkistaminen toi kapitalisaatiosopimukset julkiseen keskusteluun. Kapitalisaatiosopimukset eivät itsessään ole mikään uusi keksintö, mutta niiden määrä on kasvanut lähestulkoon nollasta kymmeneen miljardiin lyhyessä ajassa samaan tahtiin kuin pääomatuloverotusta kiristettiin edellisen hallituksen aikana. Näiden sopimusten ainoa olemassaolon syy on niiden verosuunnitteluominaisuudet. Huvittavaa kyllä suomalaiset ovat valmiita maksamaan lähes mitä tahansa välttääkseen veroja, jopa enemmän kuin mitä he voivat säästää veroissa.

Sijoittaminen vakuutuskuoren sisällä, kuten kapitalisaatiosopimusten ja vakuutussijoitusten kautta, ovat olemassa ainoastaan näiden sopimusten verosuunnitteluominaisuuksien takia. Näiden sopimuksien avulla sijoittaja voi allokoida uudelleen sijoituksensa ilman veroseuraamuksia sopimuskauden aikana, koska talletuspääoma verotetaan vasta takaisinmaksun yhteydessä. Vakuutussijoituksilla on myös muuta varallisuutta kevyempi kohtelu perintöverotuksessa.

Tämän perusteella sijoittaminen vakuutuskuoren kautta kuulostaa lyömättömältä tuotteelta. Todellisuus on kuitenkin toinen. Sopimuksen kulut ovat korkeat ja ne syövät useimmiten verohyödyt. Progressiivinen pääomatuloveromme verottaa myös epäsäännöllisistä pääomatuloista ankarammin kuin säännöllisiä vuotuisia pääomatuloja.

Aktiivinen sijoittaja, joka jatkuvasti vaihtaa sijoituskohdetta, voi hyötyä kapitalisaatiosopimuksesta, kunhan tuotto on tarpeeksi korkea. Vertailemalla kymmenvuotista otsikoissa olleen kapitalisaatiosopimuksen kaltaista sijoitusta sijoitukseen ilman vakuutuskuorta, tulisi tuoton olla vähintään 16 prosenttia vuodessa, jotta kapitalisaatiosopimus kannattaisi. Tuottovaatimukseen vaikuttavat useat tekijät kuten sijoittajan kaupankäyntiaktiivisuus, kulut, sijoitusaika ja verot. Vertailemalla edellä mainittua tuottoa osta ja pidä -sijoittajan tuottoon, olisi jälkimmäinen saanut 21 prosenttia korkeamman tuoton verojen jälkeen.

Oikeastaan kapitalisaatiosopimuksilla ja vakuutussijoituksilla ei ole yhtään mitään tekemistä vakuutusten kanssa, vaikka vakuutussijoituksiin on liitetty niin sanottu henkivakuutus. Tämä henkivakuutus ei kuitenkaan täytä vakuutuksen määritelmää. Verosuunnitteluominaisuudet ovat todellakin näiden tuotteiden ainoa olemassaolon syy.

Miksi valtio suosii näitä sijoitusmuotoja verotuksessa muiden sijoitusmuotojen kustannuksella? Vakuutusyhtiöitä tarvitsee tuskin tukea tällä tavalla? Vakuutusyhtiöt ovat järjestelmän voittajia kun taas valtio ja sijoittajat kuuluvat häviäjiin.

Miksi verotusta ei kehitetä neutraalimmaksi, sen sijaan että se on täynnä poikkeuksia? Veroneutraalissa järjestelmässä markkinat saisivat päättää mitkä tuotteet ovat järkeviä. Nykyinen järjestelmä kasvattaa ainoastaan verokonsulttien markkinaa, mikä kylläkin lisää ”työllisyyttä”, mutta kansantalouden näkökulmasta kyseessä on tarpeettomasta nollatyöstä.

Suoria sijoituksia syrjitään myös muilla tavoin epäsuoriin sijoituksiin nähden. Siinä missä sijoitusrahastot voivat uudelleen allokoida omaisuutensa ilman veroseuraamuksia, joutuu sijoittaja maksamaan verot joka kerta kun hän järjestelee uudelleen suoria sijoituksiaan. Tämän epäkohdan voisi helposti poistaa muuttamalla pääomatuloverotusta siten, että uudelleensijoituksista perittäisiin verot vasta varoja nostettaessa.

Pääomatuloverotusta voitaisiin yksinkertaistaa siten, että verotus kohdentuisi säästötiliin eikä yksittäisiin sijoituksiin. Säästötilillä sijoittaja voisi pitää niin arvopapereita, sijoitusrahastoja kuin muita vastaavan kaltaisia instrumentteja. Lähin vastine on pitkäaikaissäästämistili, jonka monet tuntevat paremmin nimellä ps-tili. Ps-tilistä poiketen talletuksista ei saisi tehdä verovähennyksiä, mutta toisaalta tilillä ei olisi myöskään mitään nostorajoituksia. Tilin tuottoa verotettaisiin vasta siinä vaiheessa kun sijoittaja nostaa rahaa tililtä.

Järjestelmä olisi verohallinnolle yksinkertaisempi, koska yritysjärjestelyt ja muut tapahtumat jotka sotkevat verojen laskua olisivat yhdentekeviä. Riittää, että verottaja saa tietää tilin talletukset ja nostot. Sijoittajat välttyisivät ikivanhojen kaupankäyntitositteiden säästöltä. Huvittavaa kyllä verotus vanhenee viidessä vuodessa, mutta sijoittajilta vaaditaan tositteiden ikuinen arkistointi, jotta hän välttyisi mahdolliselta yliverotukselta.

Sijoittajat voittaisivat, koska he saisivat samoja etuja joita sijoitusrahastoillakin on. He saisivat ne kuitenkin ilman ylimääräisiä kuluja, jonka lisäksi he saisivat piilevälle verovelalle korkoa korolle. Järjestelmä siirtäisi verotusta tulevaisuuteen, mutta loppujen lopuksi valtiokin voittaisi, koska sekin saisi korkoa korolle piilevälle verovelalle.

Pääomatuloverotuksemme on täynnä epäjohdonmukaisuuksia ja epäoikeudenmukaisuuksia, jotka ovat yleensä syntyneet päätöksentekijöiden heikohkon asiantuntemuksen vuoksi. Näitä on vuosien saatossa yritetty korjata lukemattomia kertoja, jonka takia järjestelmästä on tullut sekava ja läpinäkymätön. Yllä oleva ehdotus on yritys yksinkertaistaa pääomaverotusta ja poistaa yhtä ilmeistä epäkohtaa. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että pääomatuloverotuksemme on paljon suuremman remontin tarpeessa.

Tom Lindström